Kaikki
Loppu
En halua elää, mutten kuollakaan
Miten muuten voi olla
Voi vain itkeä ja huutaa
keskiviikkona, joulukuuta 18
lauantaina, joulukuuta 14
Epäonnistuja ei ansaitse mitään
Se tunne tulee yhä useammin. Joka päiväkö. Etten onnistu missään. Mitä tahansa yritänkin, se epäonnistuu.
Enkä ansaitse mitään. Oltiin kullan kanssa kaupoilla, mulla ei ole talvikenkiä eikä -takkia, joten etsittiin niitä. Lisäksi hattua, koska kulta inhoaa mun hattua jostain selittämättömästä syystä. (Kuka voi inhota My Blueberry Nights -pipoa??) Mitään ei löytynyt ja mulla oli haahuileva olo, halusin ostaa vaan kynttilöitä, mitä vaatteista. Lopulta alkoi tuntua että turha mun on mitään vaatteita ostaa. Ei tarvii. Miksi pitäisi. En mä tarvii mitään. Ei millään oo väliä. En mä edes ansaitse niitä.
Itken yhä useampana iltana. Ajattelin aikaisemmin että itken paljon, mutta nyt siitä on tullut niin erilaista. Nyt kun itken, se ei ole vaan sitä kyynel, kyynel, niisk. Se on erilaista, se tuntuu erilaiselta. Tuntuu että en voi tehdä muuta kuin itkeä. Että sattuu niin että itku on ainut tapa jolla sitä voi jotenkin lievittää.
Sekin on pelottavaa että kulta ei edes suutu kun itken. Olen iloinen siitä tietenkin. Mutta olenko niin hälyttävä että se ei ole vihainen mulle? Se halaa mua, silittää, ja puhuu mulle.
Mutta myös kulta on paljon hauraampi kuin ennen. En tiedä kuinka auttaa sitä. Tiedän että se tarvitsee apua.
Ja mä olen sydämetön. Paha. Itsekäs. Vaikka tiedän kuinka vaikea sillä on olla, kuinka paljon sillä on huolia, mua ei kiinnosta. Kun se sanoo että sen päähän koskee taas, ettei se voi nukkua, että siitä tuntuu sekavalta, että se ei kestä olla, mä en jaksa tehdä mitään. En kysyä, en auttaa. Melkein ajattelen miksi minä en saa olla rauhassa hullu ja saada sääliä, miksi minun pitäisi olla se joka auttaa? Ja olen paha. Paha.
Niin, ja kun putosin perusopintokurssilta, mulla oli jäljellä vain yksi kurssi tälle lukukaudelle. Tentti oli perjantaina. Mutta minä en ollut siellä. Unohdin mennä. Joo. Unohdin. Just shoot me.
Enkä ansaitse mitään. Oltiin kullan kanssa kaupoilla, mulla ei ole talvikenkiä eikä -takkia, joten etsittiin niitä. Lisäksi hattua, koska kulta inhoaa mun hattua jostain selittämättömästä syystä. (Kuka voi inhota My Blueberry Nights -pipoa??) Mitään ei löytynyt ja mulla oli haahuileva olo, halusin ostaa vaan kynttilöitä, mitä vaatteista. Lopulta alkoi tuntua että turha mun on mitään vaatteita ostaa. Ei tarvii. Miksi pitäisi. En mä tarvii mitään. Ei millään oo väliä. En mä edes ansaitse niitä.
Itken yhä useampana iltana. Ajattelin aikaisemmin että itken paljon, mutta nyt siitä on tullut niin erilaista. Nyt kun itken, se ei ole vaan sitä kyynel, kyynel, niisk. Se on erilaista, se tuntuu erilaiselta. Tuntuu että en voi tehdä muuta kuin itkeä. Että sattuu niin että itku on ainut tapa jolla sitä voi jotenkin lievittää.
Sekin on pelottavaa että kulta ei edes suutu kun itken. Olen iloinen siitä tietenkin. Mutta olenko niin hälyttävä että se ei ole vihainen mulle? Se halaa mua, silittää, ja puhuu mulle.
Mutta myös kulta on paljon hauraampi kuin ennen. En tiedä kuinka auttaa sitä. Tiedän että se tarvitsee apua.
Ja mä olen sydämetön. Paha. Itsekäs. Vaikka tiedän kuinka vaikea sillä on olla, kuinka paljon sillä on huolia, mua ei kiinnosta. Kun se sanoo että sen päähän koskee taas, ettei se voi nukkua, että siitä tuntuu sekavalta, että se ei kestä olla, mä en jaksa tehdä mitään. En kysyä, en auttaa. Melkein ajattelen miksi minä en saa olla rauhassa hullu ja saada sääliä, miksi minun pitäisi olla se joka auttaa? Ja olen paha. Paha.
Niin, ja kun putosin perusopintokurssilta, mulla oli jäljellä vain yksi kurssi tälle lukukaudelle. Tentti oli perjantaina. Mutta minä en ollut siellä. Unohdin mennä. Joo. Unohdin. Just shoot me.
lauantaina, joulukuuta 7
Milloin siitä tuli näin hirveä
Tuntuu että mun elämä syöpyy pöis pikkuhiljaa. Dissappears into the time vortex (eikö? Too much Doctor Who) Kaikki mikä tuntuu hyvältä, innostaa, kiinnostaa, katoaa pala palalta. Ja kaikki mitä yritän epäonnistuu. Eilen tajusin sen. Mä en onnistu missään. Niin lohduton olo. Niin tyhjä. Niin täysi. (Ja joulutorttuja on yhä jäljellä, onneksi maito on loppu.)
Odotin viikonloppua yksin, kulta on laivalla kavereiden kanssa. Että saisin istua ja polttaa niin paljon kynttilöitä kuin ikinä tahdon ja syödä joulutorttuja niin paljon kuin ikinä tahdon ja katsoa Doctor Whota niin paljon kuin ikinä tahdon ja kaikki olis ihanaa ihanuutta niinkuin aina ennen.
Mutten jaksa keskittyä. Vilkuilen tietokonetta tai kännykkää sivusilmällä, pelaan niillä, tuntuu että pitää tehdä jotain. Mutten pysty mihinkään. Ajattelin alkaa neuloa (taas). Mutten jaksanut. En halunnut epäonnistua siinäkin.
Epäonnistun perusopintojen kanssa jo 3. kertaa. KOLME VUOTTA. Katsotaan josko saisin edes yhden kurssin syyslukukaudelta. Siltäkin kurssilta oli jo mahdollisuus tippua, mutta koska professori on ihana (todella on, yksi aitoja ilonaiheita) ja se ei edes odottanut kaikkien palauttavan sitä kotitehtävää, pääsin pinteestä.
Kun tää on mitä on odotan vaan milloin epäonnistun kaikessa muussakin. Työt. Kuinka kauan jaksan kituuttaa siellä. Tunnen miten senkin kohdalle on loksahtamassa mun päässä se status, loppumassa on. Että se on vaan ajan kysymys milloin kaikki on turhaa. Että olen jo luovuttanut. Ettei tarvitse enää yrittää. Kohta se loppuu. Ja olen helpottunut. Iloinen. Vihdoin.
Haluan jättää kaiken ja mennä kotiin Kuopioon. Äidin luo. Mielenkiintoista. En ennen oikein kaivannut sitä. Nyt kaipaan.
Haluan olla lapsi. En halua huolehtia. En halua vastuuta. En halua olla aikuinen.
Odotin viikonloppua yksin, kulta on laivalla kavereiden kanssa. Että saisin istua ja polttaa niin paljon kynttilöitä kuin ikinä tahdon ja syödä joulutorttuja niin paljon kuin ikinä tahdon ja katsoa Doctor Whota niin paljon kuin ikinä tahdon ja kaikki olis ihanaa ihanuutta niinkuin aina ennen.
Mutten jaksa keskittyä. Vilkuilen tietokonetta tai kännykkää sivusilmällä, pelaan niillä, tuntuu että pitää tehdä jotain. Mutten pysty mihinkään. Ajattelin alkaa neuloa (taas). Mutten jaksanut. En halunnut epäonnistua siinäkin.
Epäonnistun perusopintojen kanssa jo 3. kertaa. KOLME VUOTTA. Katsotaan josko saisin edes yhden kurssin syyslukukaudelta. Siltäkin kurssilta oli jo mahdollisuus tippua, mutta koska professori on ihana (todella on, yksi aitoja ilonaiheita) ja se ei edes odottanut kaikkien palauttavan sitä kotitehtävää, pääsin pinteestä.
Kun tää on mitä on odotan vaan milloin epäonnistun kaikessa muussakin. Työt. Kuinka kauan jaksan kituuttaa siellä. Tunnen miten senkin kohdalle on loksahtamassa mun päässä se status, loppumassa on. Että se on vaan ajan kysymys milloin kaikki on turhaa. Että olen jo luovuttanut. Ettei tarvitse enää yrittää. Kohta se loppuu. Ja olen helpottunut. Iloinen. Vihdoin.
Haluan jättää kaiken ja mennä kotiin Kuopioon. Äidin luo. Mielenkiintoista. En ennen oikein kaivannut sitä. Nyt kaipaan.
Haluan olla lapsi. En halua huolehtia. En halua vastuuta. En halua olla aikuinen.
torstaina, marraskuuta 28
My Life
Herään aamulla kännykän herätyskelloon. Torkku. Pitäis nousta. Odotan että kulta nousee. Torkku. Torkku. Torkku. Kulta huutaa kello on kahdeksan herää!
Aamupala ja riita koska ei ole aikaa enkä jaksa auttaa kultaa eväiden ja aamupalan kanssa. Katson uutiset ykköseltä.
On ruuhka ja kulta ajaa. Joskus riidellään yhä, joskus ollaan sovittu hississä. Yleensä viimeistään työpaikan hississä halataan.
Tietokone auki, työjutut auki näön vuoksi. Facebook auki, peli auki. Napu napu, työikkuna auki kun joku menee ohi. Suklaa cappuccinoa, tummaa suklaata. Joskus eväät.
Neljältä tuska on ohi ja bussilla rautatieasemalle. Sitten Alepaan ostaa suklaalevy. Junaan syömään suklaata (lakritsirae) ja pelaamaan sudokua kännykällä.
Kotiin jatkaa suklaan syöntiä, sytytän kynttilöitä. Katson Doctor Whota jos saan aikaan, tai sitten telkkaria vaan. Ja pelaan taas tietokoneella.
Kulta tulee kotiin ja puhuu puhelimessa tai kirjoitta viestejä tai menee kuntosalille.
Tulee ilta, nukutaan.
Tulee taas aamu. Ja herätyskello.
Se jatkuu aina. Viikonloppuun asti, sitten se alkaa taas. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Taas.
Aamu, työt, suklaalevy, yö.
Välillä löydän energiaa mennä salille niinkun kulta käskee, välillä vaan riidellään siitä.
Välillä minä itken, välillä kulta.
perjantaina, marraskuuta 15
Työn iloa ja vapaa-ajan riemua
Viime päivät on tuntunut siltä kuin pää olisi täynnä puuroa. Jotain sinne päin. Väsyttää. Tekee mieli vaan pelata pikkupelejä facebookissa tai lukea nettisarjiksia työpäivät. Kotona pelaan tietokoneella. Jos jaksan. Tai sitten tuijotan mitä telkkarista sattuu tulemaan. Prinsessapäiväkirjat, joo, Neljä tyttöä ja maagiset farkut, jipii. No, ne oli aika pohjakosketuksia. Yleensä tuijotan jotain poliisisarjaa tai dokkaria.
Eilen kun menin kotiin, luulin että kulta olisi siellä. Ei ollut. Jos se ei olis vastannut puhelimeen ekalla yrityksellä olisin varmaan alkanut panikoimaan. Se oli mennyt tapaamaan kavereita, ja tuli illalla noin 8 aikaan takas.
Mikä lie mulla oli. Ihan kun olisin ollut kullasta erossa monta viikkoa. En pystynyt tekee mitään ennen kuin se tuli kotiin. Yritin pelata (and believe me, that's a thing I love to do) mutta ei. Tuijotin sitten tv:tä ja täytin sudokua kännykällä. Epämääräisesti.
En osaa sanoa onko lääkkeet vaikuttanut jotenkin. Onko ne tehnyt mut väsyneemmäks. Vai onko tää vaan tätä, tätä.
Tänään tarvii kärsiä vain puoli päivää töissä, onneksi. Sitten YTHS:lle ja koululle (mulla on tätä nykyä hurjat kaksi luentoa viikossa).
Jatkan pelaamista ja yritän näyttää touhukkaalta aina kun joku kävelee ohi.
Eilen kun menin kotiin, luulin että kulta olisi siellä. Ei ollut. Jos se ei olis vastannut puhelimeen ekalla yrityksellä olisin varmaan alkanut panikoimaan. Se oli mennyt tapaamaan kavereita, ja tuli illalla noin 8 aikaan takas.
Mikä lie mulla oli. Ihan kun olisin ollut kullasta erossa monta viikkoa. En pystynyt tekee mitään ennen kuin se tuli kotiin. Yritin pelata (and believe me, that's a thing I love to do) mutta ei. Tuijotin sitten tv:tä ja täytin sudokua kännykällä. Epämääräisesti.
En osaa sanoa onko lääkkeet vaikuttanut jotenkin. Onko ne tehnyt mut väsyneemmäks. Vai onko tää vaan tätä, tätä.
Tänään tarvii kärsiä vain puoli päivää töissä, onneksi. Sitten YTHS:lle ja koululle (mulla on tätä nykyä hurjat kaksi luentoa viikossa).
Jatkan pelaamista ja yritän näyttää touhukkaalta aina kun joku kävelee ohi.
torstaina, marraskuuta 7
Häviäisin sittenkin
Tuntuu etten voi liikkua. Oon pysähtynyt.
En jaksa tätä. Mutta en halua lopettaa. En halua päästää pomoa niin helpolla. Mutta mä en kestä. En kestä sitä kun se tulee ivailemaan ja uhkailemaan hiljaisesti. "Taitaa tulla kohta itku. Voi pikku likka. Saat lähtee lapioimaan mutakasaa. Sä oot täällä just sen verran kun tarvitaan. Eikä kohta tarvita."
Mä en pysty liikkumaan sillon. En sanomaan mitään. Sydän lyö niin kovaa että tuntuu että heilun sen tahdissa ees taas.
Kolmas päivä lääkkeitä. Oon alkanut heräilee yöllä.
En jaksa tätä. Mutta en halua lopettaa. En halua päästää pomoa niin helpolla. Mutta mä en kestä. En kestä sitä kun se tulee ivailemaan ja uhkailemaan hiljaisesti. "Taitaa tulla kohta itku. Voi pikku likka. Saat lähtee lapioimaan mutakasaa. Sä oot täällä just sen verran kun tarvitaan. Eikä kohta tarvita."
Mä en pysty liikkumaan sillon. En sanomaan mitään. Sydän lyö niin kovaa että tuntuu että heilun sen tahdissa ees taas.
Kolmas päivä lääkkeitä. Oon alkanut heräilee yöllä.
maanantaina, marraskuuta 4
Liitoksista hajoan
Kai se on sitten päätetty. Otetaan lääkkeet, otetaan terapia, otetaan kaikki. Antaa mennä.
Oon alkanut hajoamaan ja säröilemään niin paljon että en keksi enää muuta ratkaisua. Vai onko ihan tavallista tuntea pakokauhua kun pitää torilla seistessä puhelimessa valita syödäänkö mummon luona vai kaupungilla?
Nyt kultakin on kireellä, kun töissä on ongelmia. Meneeköhän molemmilta työt.
Lääkeresepti on kulkenut laukussa nyt viikon. Menen tänään apteekkiin. Kai. Nyt tietää äiti ja vara-äiti. Kavereille en ole voinut kertoa. Tuntuu ettei niitä ehkä kiinnosta, tai ehkä se on liikaa, eikä ne ole enää vastuussa musta enkä halua kuormittaa niitä. No, enkelille kerroin. Sille tulee aina lipsautettua melkein kaikki. Mikä on kummallista, koska en koskaan edes ajattele että me ollaan kovin läheisiä. Mutta silloin kun nähdään, tuntuu että mä oon sille kamalan tärkeä, ja se mulle.
On voimaton ja kykenemätön olo. Ajattelen ettei se haittaa kun muutos on tapahtumassa. Mutta niin mä varmaan teen, että koska nyt mennään terapiaan ja nyt syödään lääkkeitä ja nyt ollaan niin masentuneita tai ahdistuneita tai mitä vaan, niin nyt sitä sitten vasta heittäydytään. Hihihahahuhaa. Eikös?
Välillä kadotan itseni. Puoliksi, sitten innostun ja yritän kadota kokonaan. Kädet veltoksi ja pää pimeeksi. Silmät sameiksi.
Oon alkanut hajoamaan ja säröilemään niin paljon että en keksi enää muuta ratkaisua. Vai onko ihan tavallista tuntea pakokauhua kun pitää torilla seistessä puhelimessa valita syödäänkö mummon luona vai kaupungilla?
Nyt kultakin on kireellä, kun töissä on ongelmia. Meneeköhän molemmilta työt.
Lääkeresepti on kulkenut laukussa nyt viikon. Menen tänään apteekkiin. Kai. Nyt tietää äiti ja vara-äiti. Kavereille en ole voinut kertoa. Tuntuu ettei niitä ehkä kiinnosta, tai ehkä se on liikaa, eikä ne ole enää vastuussa musta enkä halua kuormittaa niitä. No, enkelille kerroin. Sille tulee aina lipsautettua melkein kaikki. Mikä on kummallista, koska en koskaan edes ajattele että me ollaan kovin läheisiä. Mutta silloin kun nähdään, tuntuu että mä oon sille kamalan tärkeä, ja se mulle.
On voimaton ja kykenemätön olo. Ajattelen ettei se haittaa kun muutos on tapahtumassa. Mutta niin mä varmaan teen, että koska nyt mennään terapiaan ja nyt syödään lääkkeitä ja nyt ollaan niin masentuneita tai ahdistuneita tai mitä vaan, niin nyt sitä sitten vasta heittäydytään. Hihihahahuhaa. Eikös?
Välillä kadotan itseni. Puoliksi, sitten innostun ja yritän kadota kokonaan. Kädet veltoksi ja pää pimeeksi. Silmät sameiksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
