Sinä se oot

Tuntien itkun jäljiltä on kumma olo. Voipunut ja heikko. Silmät tuntuu raskailta.

Tekee mieli mennä siitä missä aita on matalin vaikka edessä on luultavasti suota tai kivisiä mäkiä. Koska toinen tie näyttää rotkolta ja äkkikuolemalta.

Näytin kullalle mitä tein. Se suuttui ensin, ja minä kaduin, ja löin itseäni. Kulta halasi ja minä itkin kovaa ja hiljaa ja tuntui että irtosin ja palasin ja irtosin. Itkin niin kauan etten enää jaksanut.

Kerroin kullalle että haluan terapiaan. Kävi kuten pelkäsin. Sen silmissä se on jotain kamalaa. Yritin ymmärtä miksi. Yritin selittää miksi ei. Mutta kuinka voi muuttaa toisen mieltä kun mielipide on niin vahva.

Se haluaa auttaa mua. Mä tiedän sen, mä uskon sitä kokonaan. Mutta en voi ymmärtää miksi sen tuki ja mun käyminen terapiassa on toistensa poissulkevia. Jos tarvitsen kumpaakin.

Se sanoo, sun pitää herätä. Sun pitää päättää. Jos sulla on vaikeaa, sä voit puhua mulle. Sä voit itkee ja mä voin halata sua. Käydään urheilemassa, käydään elokuvissa, matkustetaan. Pitää elää. Jos tulee vaikeaa pitää tapella sitä vastaan ja tehdä jotain. Pitää keksiä jotain tekemistä eikä miettä.

Tai sitten sä voit mennä sun terapiaan ja mä voin elää mun elämää ja me voidaan vaan asua yhdessä.

Jos sä menet terapiaan, se tarkotta että mä en ole sulle mitään. Meidän pitää olla toistemme terapia.

Niin.

Haluaisin vaan antaa olla, on niin ihana ajatus vaan olla. Antaa kullan halata. Mutta mitä sitten myöhemmin. Mä en usko että näitten asioitten piilottaminen auttaa. Ne tulee takas. Ja pelkään sitä mitä silloin voi tapahtua.

Mutten uskalla tehdä päätöstä. Pelkään että jään yksin. Mitä apua siitä on jos olen yksin. Jos olen yksin kuolen.

Tänä aamuna kulta pyysi anteeksi kaikkea viime päivinä tapahtunutta. Että kaikki oli sen syytä kun se huusi mulle, tai puhui pahasti, eikä tajunnut että mulla oli vaikeeta. Se sanoi jopa että se mun raapima kylki oli sen syytä.

Se osaa olla niin ihana. Se on niin ihana. Mutta pelkään ettei se pelkästään riitä korjaamaan mua.

Uusi alku vanhaan

On tapahtunut kai jotain joka sai palaamaan tänne.

Olen rikkonut 2 kännykkää viikon sisällä. Olen huutanut että haluan kuolla. Olen raapinut enemmän isommin tunnottomammin kuin koskaan ennen. Olen leiponut kakun sen jälkeen.

Olen käynyt puolitoista kuukautta YTHS mielenterveydessä.

En ole kertonut kenellekään, paitsi vara-äidille.

Kullalle en voinut kertoa. Tämän jälkeen kai kerron. Ei oo mitään menetettävää? Siltä tuntuu välillä. Välillä tuntuu että menettäisin kaiken. Eilen se sanoi ensin ettei tule kotiin illalla. Kohtaus. Kännykkä kiinni. Lisää tapahtumia. Tuli se kotiin. Ei puhuttu. Se levitti sohvan ja kävi siihen. Minä painuin makuuhuoneeseen kirjoittamaan mustia mietteitäni mustaan kirjaan.

Kun en enää kestänyt siirryin vaivihkaa sohvalle katsomaan tv:tä selkä Kultaan päin. Sitten käännyin. Aika kului. Hiljaa.

Lopulta Kulta halasi ja itkin ja se sanoi nuku nyt, puhutaan huomenna. Rakastan sua. Ja niin nukuin vailla huolen häivää. Mutta pidin kyljen piilossa.

Aamulla taas riideltiin autossa.

Se sanoo

Sun pitää herätä ja lopettaa
Sä haluat olla hullu
Kaikilla on vaikeaa mutta pitää vaan päättää
Pitää olla vahva
Voi joko elää tai kuolla

***

Piilotin kaiken vanhan täällä. Tuntui että siellä on jotain liikaa. Ehkä kirjoitan taas jotain liikaa. Miksi edes pitää kirjoittaa tänne kun voisi kirjoittaa mustaan kirjaan. (Sen tilalla oli valkoinen vielä viime viikolla. Valkoinen tuli täyteen.) Kirjoitan kuitenkin. Seuraava aika YTHS:llä on vasta viikon päästä.