Kaikki
Loppu
En halua elää, mutten kuollakaan
Miten muuten voi olla
Voi vain itkeä ja huutaa
keskiviikkona, joulukuuta 18
lauantaina, joulukuuta 14
Epäonnistuja ei ansaitse mitään
Se tunne tulee yhä useammin. Joka päiväkö. Etten onnistu missään. Mitä tahansa yritänkin, se epäonnistuu.
Enkä ansaitse mitään. Oltiin kullan kanssa kaupoilla, mulla ei ole talvikenkiä eikä -takkia, joten etsittiin niitä. Lisäksi hattua, koska kulta inhoaa mun hattua jostain selittämättömästä syystä. (Kuka voi inhota My Blueberry Nights -pipoa??) Mitään ei löytynyt ja mulla oli haahuileva olo, halusin ostaa vaan kynttilöitä, mitä vaatteista. Lopulta alkoi tuntua että turha mun on mitään vaatteita ostaa. Ei tarvii. Miksi pitäisi. En mä tarvii mitään. Ei millään oo väliä. En mä edes ansaitse niitä.
Itken yhä useampana iltana. Ajattelin aikaisemmin että itken paljon, mutta nyt siitä on tullut niin erilaista. Nyt kun itken, se ei ole vaan sitä kyynel, kyynel, niisk. Se on erilaista, se tuntuu erilaiselta. Tuntuu että en voi tehdä muuta kuin itkeä. Että sattuu niin että itku on ainut tapa jolla sitä voi jotenkin lievittää.
Sekin on pelottavaa että kulta ei edes suutu kun itken. Olen iloinen siitä tietenkin. Mutta olenko niin hälyttävä että se ei ole vihainen mulle? Se halaa mua, silittää, ja puhuu mulle.
Mutta myös kulta on paljon hauraampi kuin ennen. En tiedä kuinka auttaa sitä. Tiedän että se tarvitsee apua.
Ja mä olen sydämetön. Paha. Itsekäs. Vaikka tiedän kuinka vaikea sillä on olla, kuinka paljon sillä on huolia, mua ei kiinnosta. Kun se sanoo että sen päähän koskee taas, ettei se voi nukkua, että siitä tuntuu sekavalta, että se ei kestä olla, mä en jaksa tehdä mitään. En kysyä, en auttaa. Melkein ajattelen miksi minä en saa olla rauhassa hullu ja saada sääliä, miksi minun pitäisi olla se joka auttaa? Ja olen paha. Paha.
Niin, ja kun putosin perusopintokurssilta, mulla oli jäljellä vain yksi kurssi tälle lukukaudelle. Tentti oli perjantaina. Mutta minä en ollut siellä. Unohdin mennä. Joo. Unohdin. Just shoot me.
Enkä ansaitse mitään. Oltiin kullan kanssa kaupoilla, mulla ei ole talvikenkiä eikä -takkia, joten etsittiin niitä. Lisäksi hattua, koska kulta inhoaa mun hattua jostain selittämättömästä syystä. (Kuka voi inhota My Blueberry Nights -pipoa??) Mitään ei löytynyt ja mulla oli haahuileva olo, halusin ostaa vaan kynttilöitä, mitä vaatteista. Lopulta alkoi tuntua että turha mun on mitään vaatteita ostaa. Ei tarvii. Miksi pitäisi. En mä tarvii mitään. Ei millään oo väliä. En mä edes ansaitse niitä.
Itken yhä useampana iltana. Ajattelin aikaisemmin että itken paljon, mutta nyt siitä on tullut niin erilaista. Nyt kun itken, se ei ole vaan sitä kyynel, kyynel, niisk. Se on erilaista, se tuntuu erilaiselta. Tuntuu että en voi tehdä muuta kuin itkeä. Että sattuu niin että itku on ainut tapa jolla sitä voi jotenkin lievittää.
Sekin on pelottavaa että kulta ei edes suutu kun itken. Olen iloinen siitä tietenkin. Mutta olenko niin hälyttävä että se ei ole vihainen mulle? Se halaa mua, silittää, ja puhuu mulle.
Mutta myös kulta on paljon hauraampi kuin ennen. En tiedä kuinka auttaa sitä. Tiedän että se tarvitsee apua.
Ja mä olen sydämetön. Paha. Itsekäs. Vaikka tiedän kuinka vaikea sillä on olla, kuinka paljon sillä on huolia, mua ei kiinnosta. Kun se sanoo että sen päähän koskee taas, ettei se voi nukkua, että siitä tuntuu sekavalta, että se ei kestä olla, mä en jaksa tehdä mitään. En kysyä, en auttaa. Melkein ajattelen miksi minä en saa olla rauhassa hullu ja saada sääliä, miksi minun pitäisi olla se joka auttaa? Ja olen paha. Paha.
Niin, ja kun putosin perusopintokurssilta, mulla oli jäljellä vain yksi kurssi tälle lukukaudelle. Tentti oli perjantaina. Mutta minä en ollut siellä. Unohdin mennä. Joo. Unohdin. Just shoot me.
lauantaina, joulukuuta 7
Milloin siitä tuli näin hirveä
Tuntuu että mun elämä syöpyy pöis pikkuhiljaa. Dissappears into the time vortex (eikö? Too much Doctor Who) Kaikki mikä tuntuu hyvältä, innostaa, kiinnostaa, katoaa pala palalta. Ja kaikki mitä yritän epäonnistuu. Eilen tajusin sen. Mä en onnistu missään. Niin lohduton olo. Niin tyhjä. Niin täysi. (Ja joulutorttuja on yhä jäljellä, onneksi maito on loppu.)
Odotin viikonloppua yksin, kulta on laivalla kavereiden kanssa. Että saisin istua ja polttaa niin paljon kynttilöitä kuin ikinä tahdon ja syödä joulutorttuja niin paljon kuin ikinä tahdon ja katsoa Doctor Whota niin paljon kuin ikinä tahdon ja kaikki olis ihanaa ihanuutta niinkuin aina ennen.
Mutten jaksa keskittyä. Vilkuilen tietokonetta tai kännykkää sivusilmällä, pelaan niillä, tuntuu että pitää tehdä jotain. Mutten pysty mihinkään. Ajattelin alkaa neuloa (taas). Mutten jaksanut. En halunnut epäonnistua siinäkin.
Epäonnistun perusopintojen kanssa jo 3. kertaa. KOLME VUOTTA. Katsotaan josko saisin edes yhden kurssin syyslukukaudelta. Siltäkin kurssilta oli jo mahdollisuus tippua, mutta koska professori on ihana (todella on, yksi aitoja ilonaiheita) ja se ei edes odottanut kaikkien palauttavan sitä kotitehtävää, pääsin pinteestä.
Kun tää on mitä on odotan vaan milloin epäonnistun kaikessa muussakin. Työt. Kuinka kauan jaksan kituuttaa siellä. Tunnen miten senkin kohdalle on loksahtamassa mun päässä se status, loppumassa on. Että se on vaan ajan kysymys milloin kaikki on turhaa. Että olen jo luovuttanut. Ettei tarvitse enää yrittää. Kohta se loppuu. Ja olen helpottunut. Iloinen. Vihdoin.
Haluan jättää kaiken ja mennä kotiin Kuopioon. Äidin luo. Mielenkiintoista. En ennen oikein kaivannut sitä. Nyt kaipaan.
Haluan olla lapsi. En halua huolehtia. En halua vastuuta. En halua olla aikuinen.
Odotin viikonloppua yksin, kulta on laivalla kavereiden kanssa. Että saisin istua ja polttaa niin paljon kynttilöitä kuin ikinä tahdon ja syödä joulutorttuja niin paljon kuin ikinä tahdon ja katsoa Doctor Whota niin paljon kuin ikinä tahdon ja kaikki olis ihanaa ihanuutta niinkuin aina ennen.
Mutten jaksa keskittyä. Vilkuilen tietokonetta tai kännykkää sivusilmällä, pelaan niillä, tuntuu että pitää tehdä jotain. Mutten pysty mihinkään. Ajattelin alkaa neuloa (taas). Mutten jaksanut. En halunnut epäonnistua siinäkin.
Epäonnistun perusopintojen kanssa jo 3. kertaa. KOLME VUOTTA. Katsotaan josko saisin edes yhden kurssin syyslukukaudelta. Siltäkin kurssilta oli jo mahdollisuus tippua, mutta koska professori on ihana (todella on, yksi aitoja ilonaiheita) ja se ei edes odottanut kaikkien palauttavan sitä kotitehtävää, pääsin pinteestä.
Kun tää on mitä on odotan vaan milloin epäonnistun kaikessa muussakin. Työt. Kuinka kauan jaksan kituuttaa siellä. Tunnen miten senkin kohdalle on loksahtamassa mun päässä se status, loppumassa on. Että se on vaan ajan kysymys milloin kaikki on turhaa. Että olen jo luovuttanut. Ettei tarvitse enää yrittää. Kohta se loppuu. Ja olen helpottunut. Iloinen. Vihdoin.
Haluan jättää kaiken ja mennä kotiin Kuopioon. Äidin luo. Mielenkiintoista. En ennen oikein kaivannut sitä. Nyt kaipaan.
Haluan olla lapsi. En halua huolehtia. En halua vastuuta. En halua olla aikuinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
