My Life

Herään aamulla kännykän herätyskelloon. Torkku. Pitäis nousta. Odotan että kulta nousee. Torkku. Torkku. Torkku. Kulta huutaa kello on kahdeksan herää!

Aamupala ja riita koska ei ole aikaa enkä jaksa auttaa kultaa eväiden ja aamupalan kanssa. Katson uutiset ykköseltä.

On ruuhka ja kulta ajaa. Joskus riidellään yhä, joskus ollaan sovittu hississä. Yleensä viimeistään työpaikan hississä halataan.

Tietokone auki, työjutut auki näön vuoksi. Facebook auki, peli auki. Napu napu, työikkuna auki kun joku menee ohi. Suklaa cappuccinoa, tummaa suklaata. Joskus eväät.

Neljältä tuska on ohi ja bussilla rautatieasemalle. Sitten Alepaan ostaa suklaalevy. Junaan syömään suklaata (lakritsirae) ja pelaamaan sudokua kännykällä.

Kotiin jatkaa suklaan syöntiä, sytytän kynttilöitä. Katson Doctor Whota jos saan aikaan, tai sitten telkkaria vaan. Ja pelaan taas tietokoneella.

Kulta tulee kotiin ja puhuu puhelimessa tai kirjoitta viestejä tai menee kuntosalille.

Tulee ilta, nukutaan.

Tulee taas aamu. Ja herätyskello.

Se jatkuu aina. Viikonloppuun asti, sitten se alkaa taas. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Taas.

Aamu, työt, suklaalevy, yö.

Välillä löydän energiaa mennä salille niinkun kulta käskee, välillä vaan riidellään siitä.

Välillä minä itken, välillä kulta.

Työn iloa ja vapaa-ajan riemua

Viime päivät on tuntunut siltä kuin pää olisi täynnä puuroa. Jotain sinne päin. Väsyttää. Tekee mieli vaan pelata pikkupelejä facebookissa tai lukea nettisarjiksia työpäivät. Kotona pelaan tietokoneella. Jos jaksan. Tai sitten tuijotan mitä telkkarista sattuu tulemaan. Prinsessapäiväkirjat, joo, Neljä tyttöä ja maagiset farkut, jipii. No, ne oli aika pohjakosketuksia. Yleensä tuijotan jotain poliisisarjaa tai dokkaria.

Eilen kun menin kotiin, luulin että kulta olisi siellä. Ei ollut. Jos se ei olis vastannut puhelimeen ekalla yrityksellä olisin varmaan alkanut panikoimaan. Se oli mennyt tapaamaan kavereita, ja tuli illalla noin 8 aikaan takas.

Mikä lie mulla oli. Ihan kun olisin ollut kullasta erossa monta viikkoa. En pystynyt tekee mitään ennen kuin se tuli kotiin. Yritin pelata (and believe me, that's a thing I love to do) mutta ei. Tuijotin sitten tv:tä ja täytin sudokua kännykällä. Epämääräisesti.

En osaa sanoa onko lääkkeet vaikuttanut jotenkin. Onko ne tehnyt mut väsyneemmäks. Vai onko tää vaan tätä, tätä.

Tänään tarvii kärsiä vain puoli päivää töissä, onneksi. Sitten YTHS:lle ja koululle (mulla on tätä nykyä hurjat kaksi luentoa viikossa).

Jatkan pelaamista ja yritän näyttää touhukkaalta aina kun joku kävelee ohi.

Häviäisin sittenkin

Tuntuu etten voi liikkua. Oon pysähtynyt.

En jaksa tätä. Mutta en halua lopettaa. En halua päästää pomoa niin helpolla. Mutta mä en kestä. En kestä sitä kun se tulee ivailemaan ja uhkailemaan hiljaisesti. "Taitaa tulla kohta itku. Voi pikku likka. Saat lähtee lapioimaan mutakasaa. Sä oot täällä just sen verran kun tarvitaan. Eikä kohta tarvita."

Mä en pysty liikkumaan sillon. En sanomaan mitään. Sydän lyö niin kovaa että tuntuu että heilun sen tahdissa ees taas.

Kolmas päivä lääkkeitä. Oon alkanut heräilee yöllä.

Liitoksista hajoan

Kai se on sitten päätetty. Otetaan lääkkeet, otetaan terapia, otetaan kaikki. Antaa mennä.

Oon alkanut hajoamaan ja säröilemään niin paljon että en keksi enää muuta ratkaisua. Vai onko ihan tavallista tuntea pakokauhua kun pitää torilla seistessä puhelimessa valita syödäänkö mummon luona vai kaupungilla?

Nyt kultakin on kireellä, kun töissä on ongelmia. Meneeköhän molemmilta työt.

Lääkeresepti on kulkenut laukussa nyt viikon. Menen tänään apteekkiin. Kai. Nyt tietää äiti ja vara-äiti. Kavereille en ole voinut kertoa. Tuntuu ettei niitä ehkä kiinnosta, tai ehkä se on liikaa, eikä ne ole enää vastuussa musta enkä halua kuormittaa niitä. No, enkelille kerroin. Sille tulee aina lipsautettua melkein kaikki. Mikä on kummallista, koska en koskaan edes ajattele että me ollaan kovin läheisiä. Mutta silloin kun nähdään, tuntuu että mä oon sille kamalan tärkeä, ja se mulle.

On voimaton ja kykenemätön olo. Ajattelen ettei se haittaa kun muutos on tapahtumassa. Mutta niin mä varmaan teen, että koska nyt mennään terapiaan ja nyt syödään lääkkeitä ja nyt ollaan niin masentuneita tai ahdistuneita tai mitä vaan, niin nyt sitä sitten vasta heittäydytään. Hihihahahuhaa. Eikös?

Välillä kadotan itseni. Puoliksi, sitten innostun ja yritän kadota kokonaan. Kädet veltoksi ja pää pimeeksi. Silmät sameiksi.