Epäonnistuja ei ansaitse mitään

Se tunne tulee yhä useammin. Joka päiväkö. Etten onnistu missään. Mitä tahansa yritänkin, se epäonnistuu.

Enkä ansaitse mitään. Oltiin kullan kanssa kaupoilla, mulla ei ole talvikenkiä eikä -takkia, joten etsittiin niitä. Lisäksi hattua, koska kulta inhoaa mun hattua jostain selittämättömästä syystä. (Kuka voi inhota My Blueberry Nights -pipoa??) Mitään ei löytynyt ja mulla oli haahuileva olo, halusin ostaa vaan kynttilöitä, mitä vaatteista. Lopulta alkoi tuntua että turha mun on mitään vaatteita ostaa. Ei tarvii. Miksi pitäisi. En mä tarvii mitään. Ei millään oo väliä. En mä edes ansaitse niitä.

Itken yhä useampana iltana. Ajattelin aikaisemmin että itken paljon, mutta nyt siitä on tullut niin erilaista. Nyt kun itken, se ei ole vaan sitä kyynel, kyynel, niisk. Se on erilaista, se tuntuu erilaiselta. Tuntuu että en voi tehdä muuta kuin itkeä. Että sattuu niin että itku on ainut tapa jolla sitä voi jotenkin lievittää.

Sekin on pelottavaa että kulta ei edes suutu kun itken. Olen iloinen siitä tietenkin. Mutta olenko niin hälyttävä että se ei ole vihainen mulle? Se halaa mua, silittää, ja puhuu mulle.

Mutta myös kulta on paljon hauraampi kuin ennen. En tiedä kuinka auttaa sitä. Tiedän että se tarvitsee apua.

Ja mä olen sydämetön. Paha. Itsekäs. Vaikka tiedän kuinka vaikea sillä on olla, kuinka paljon sillä on huolia, mua ei kiinnosta. Kun se sanoo että sen päähän koskee taas, ettei se voi nukkua, että siitä tuntuu sekavalta, että se ei kestä olla, mä en jaksa tehdä mitään. En kysyä, en auttaa. Melkein ajattelen miksi minä en saa olla rauhassa hullu ja saada sääliä, miksi minun pitäisi olla se joka auttaa? Ja olen paha. Paha.

Niin, ja kun putosin perusopintokurssilta, mulla oli jäljellä vain yksi kurssi tälle lukukaudelle. Tentti oli perjantaina. Mutta minä en ollut siellä. Unohdin mennä. Joo. Unohdin. Just shoot me.