Milloin siitä tuli näin hirveä

Tuntuu että mun elämä syöpyy pöis pikkuhiljaa. Dissappears into the time vortex (eikö? Too much Doctor Who) Kaikki mikä tuntuu hyvältä, innostaa, kiinnostaa, katoaa pala palalta. Ja kaikki mitä yritän epäonnistuu. Eilen tajusin sen. Mä en onnistu missään. Niin lohduton olo. Niin tyhjä. Niin täysi. (Ja joulutorttuja on yhä jäljellä, onneksi maito on loppu.)

Odotin viikonloppua yksin, kulta on laivalla kavereiden kanssa. Että saisin istua ja polttaa niin paljon kynttilöitä kuin ikinä tahdon ja syödä joulutorttuja niin paljon kuin ikinä tahdon ja katsoa Doctor Whota niin paljon kuin ikinä tahdon ja kaikki olis ihanaa ihanuutta niinkuin aina ennen.

Mutten jaksa keskittyä. Vilkuilen tietokonetta tai kännykkää sivusilmällä, pelaan niillä, tuntuu että pitää tehdä jotain. Mutten pysty mihinkään. Ajattelin alkaa neuloa (taas). Mutten jaksanut. En halunnut epäonnistua siinäkin.

Epäonnistun perusopintojen kanssa jo 3. kertaa. KOLME VUOTTA. Katsotaan josko saisin edes yhden kurssin syyslukukaudelta. Siltäkin kurssilta oli jo mahdollisuus tippua, mutta koska professori on ihana (todella on, yksi aitoja ilonaiheita) ja se ei edes odottanut kaikkien palauttavan sitä kotitehtävää, pääsin pinteestä.

Kun tää on mitä on odotan vaan milloin epäonnistun kaikessa muussakin. Työt. Kuinka kauan jaksan kituuttaa siellä. Tunnen miten senkin kohdalle on loksahtamassa mun päässä se status, loppumassa on. Että se on vaan ajan kysymys milloin kaikki on turhaa. Että olen jo luovuttanut. Ettei tarvitse enää yrittää. Kohta se loppuu. Ja olen helpottunut. Iloinen. Vihdoin.

Haluan jättää kaiken ja mennä kotiin Kuopioon. Äidin luo. Mielenkiintoista. En ennen oikein kaivannut sitä. Nyt kaipaan.

Haluan olla lapsi. En halua huolehtia. En halua vastuuta. En halua olla aikuinen.