Liitoksista hajoan

Kai se on sitten päätetty. Otetaan lääkkeet, otetaan terapia, otetaan kaikki. Antaa mennä.

Oon alkanut hajoamaan ja säröilemään niin paljon että en keksi enää muuta ratkaisua. Vai onko ihan tavallista tuntea pakokauhua kun pitää torilla seistessä puhelimessa valita syödäänkö mummon luona vai kaupungilla?

Nyt kultakin on kireellä, kun töissä on ongelmia. Meneeköhän molemmilta työt.

Lääkeresepti on kulkenut laukussa nyt viikon. Menen tänään apteekkiin. Kai. Nyt tietää äiti ja vara-äiti. Kavereille en ole voinut kertoa. Tuntuu ettei niitä ehkä kiinnosta, tai ehkä se on liikaa, eikä ne ole enää vastuussa musta enkä halua kuormittaa niitä. No, enkelille kerroin. Sille tulee aina lipsautettua melkein kaikki. Mikä on kummallista, koska en koskaan edes ajattele että me ollaan kovin läheisiä. Mutta silloin kun nähdään, tuntuu että mä oon sille kamalan tärkeä, ja se mulle.

On voimaton ja kykenemätön olo. Ajattelen ettei se haittaa kun muutos on tapahtumassa. Mutta niin mä varmaan teen, että koska nyt mennään terapiaan ja nyt syödään lääkkeitä ja nyt ollaan niin masentuneita tai ahdistuneita tai mitä vaan, niin nyt sitä sitten vasta heittäydytään. Hihihahahuhaa. Eikös?

Välillä kadotan itseni. Puoliksi, sitten innostun ja yritän kadota kokonaan. Kädet veltoksi ja pää pimeeksi. Silmät sameiksi.